Entä jos kaikki olis toisin?

Välillä mä mietin, et millaista olis jos mun suhtautuminen itteeni, ruokaan ja liikuntaan ois normaalia. Millasta ois syödä päivällistä yhessä perheen kanssa ilman, että mielessäni lasken kaloreita ja sitä, kuinka kauan mun on käveltävä saadakseni ne kalorit pois mun kropasta, miten mä saan salaa oksennettua tään kaiken ulos. Millaista ois, jos mä en ois koskaan alkanut laihduttaa? En muista aikaa, jona oisin ollu tyytyväinen itteeni. Oon aina pitänyt itteeni läskinä, johtuu varmaan siitä, et oon aina ollu mun siskoja isompi. Ja saanu kuulla siitä vanhemmilta, isovanhemmilta, "kavereilta", kaikilta. Mitä ne oikein mietti, kun ne sano kaheksanvuotiaalle, että sun ei kuuluis olla sun vuotta vanhempaa isosiskoa pulleampi? Kuka oikeasti voi sanoa niin lapselle, joka on aivan normaalipainoinen? Joku, joka halus, että mä alan laihduttaa ekan kerran kolmannella luokalla?  

Miten kaikki pysty menee niin pahasti pieleen, et oon vasta 16 ja välillä mulla pelottaa kävellä sillalla, koska pelkään hyppääväni. Se käy mielessä joka päivä, kun kävelen koulusta kotiin ja katon joen tummaa vettä. Se ois niin helppoo, hetkessä kaikki ois ohi. Kaikki tää ahdistus ois poissa. Jos mä oisin pois, ois kaikilla helpompaa. Totta kai äiti ja isä suris, mut ne kyllä pääsis sitä yli. Niiden ei enää tarvis olla musta huolissaan, enkä ois enää rasitteena tälle perheelle. Sehän mä oon, pelkkä mukana roikkuva taakka. Mut myös kaikki se, mitä mä tässä maailmassa rakastan ois poissa. Ei, en oo valmis heittää kaikkee sitä pois. Se ois luovuttamista. Mä saatan olla täyspaska ihmiseksi, heikko ja saamaton, mutta mä en luovuta. Koskaan. Mun töytyy saada kokea edes yksi päivä laihana. Edes yksi päivä ilman tätä itseinhoo ja alemmuuden tunnetta. Tällä hetkellä hyppääminen on vielä pelkkää ajatuksella leikkimistä, ei sen enempää. Mut silti mä pelkään, että jonain päivänä mä oon siinä pisteessä, et en enää näe muuta ratkaisua.

Toissa kesänä mä painoin 52 kiloa. Miks mä lopetin silloin? Miks mä annoin kaiken mun saavuttaman valua hukkaan?Koska mä sokeudun muutokselle, olin mielestäni aivan yhtä läski kuin ennenkin. Turhauduin. Lihoin  kaiken takaisin, 10 kiloa. Tällä hetkellä en edes halua tietää, paljonko painan. Tiedän jo: liikaa. Mut mä tuun vielä painaa 48 kiloa, oon antanu itelleni aikaa maaliskuun alkuun asti. Nyt on vaan ryhdistäydyttävä ja alkaa tosissaan hommiin. Itteeni vartenhan mä tätä teen, tärkeintä on se, että mä ite tykkään siitä miltä mä näytän. Mutta silti mua motivoi se, että jonain päivävän mä oon vielä mun siskoja laihempi, kavereita laihempi. Eikä kukaan enää sano mulle että mä oon se kaikista isoin, koska mä en oo.